Kauhun hetkiä

Viikko sitten elin kauhun hetkiä kun avasin Magneettimedian. Siinä artikkelissa oli passikuva Ville Niinistöstä. Mietin, että onko Niinistö seonnut ja ryhtynyt kirjoittamaan tähän julkaisuun? Se ei tuntunut todennäköiseltä. Niinpä seuraava ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Ajattelin, että onko tämä julkaisu muuttanut tyyliään. Jännittyneenä luin artikkelin ja voin huokaista helpotuksesta: Kyllä lehti jatkaa samalla vanhalla luotettavalla linjallaan. Mutta miksi minä olen kiinnostunut huuhaasta? Eikö oikean tiedon haaliminen olisi hyödyllisempää? Eikö siinä ole tekemistä täysin, että pitää ottaa mukaan huuhaa? Näihin kysymyksiin en osaa täysin vastata. Syynä saattaisi olla huono itsetunto: Joku on vielä tietämättömämpi kuin minä. Tätä vain en mielellään tunnusta, joten minun on keksittävä sellainen selitys, joka on armeliaampi minulle. Kyse on harrastuksesta. Joku keräilee postimerkkejä ja minä tutustun huuhaa juttuihin. Seuraava kysymys onkin, että miksi Magneettimedia on niin tärkeä, kun verkossa 93,2 prosenttia on täyttä humpuukkia? Mutta siinä onkin asian ydin: Jos verkosta yritän etsiä huuhaata, niin joukossa on myös sellaisia sivuja, jotka pitävät paikkaansa. Joudun arvioimaan sivun luotettavuutta. Magneettimedia on tässä suhteessa luotettava, että voi olla 100 prosenttisen varma, että artikkeli on täyttä huuhaata. Jutut kokoaa Kärkkäis tavaratalon omistaja Juha Kärkkäinen. Hänellä on aivan uskomaton vainu löytää löytää artikkeleita, sillä kertaakaan ei ole sattunut sellaista, että hän olisi julkaissut jutun, joka pitäisi paikkansa. Verkossa on juttujen määrä musertava. Mutta magneettimediassa saa tiivistetyssä muodossa tämän huuhaan.  Tämän julkaisun yksi heikkous on se, että huuhaan kirjo on hiukan suppea. Esimerkiksi juttua tontuista lehti ei ole vieläkään julkaissut, vaikka tein ehdotuksen jo aikaa sitten. Myönnän, että artikkeli tonttu tutkimuksesta ei olisi aivan niin päätön kuin lehden nykyiset jutut, mutta se hiukan laajentaisi kirjoa.
Moni kysyy, että mitä hyötyä minulle on tästä harrastuksestani? Ei kukaan kysy, että mitä hyötyä on sukututkimuksesta, tai postimerkkeilystä. Onneksi minulla on vastaus. Onkohan postimerkkeilijöillä vastausta? Ensinnäkin olen oppinut tunnistamaan huuhaan ihan sanavalintojen perusteella. Tämä nopeuttaa asioiden etsimistä, jos minun pitää joskus verkosta etsiä oikeaa tietoa. Jos jutussa käytetään sanoja: Valhe, totuus tai salaliitto, niin silloin pitäisi hälyytyskellojen soida. Toinen hyöty on se, että ehkä tämän avulla voin ymmärtää vähän paremmin ihmistä ja ihmisen pimeitä puolia. Vielä toistaiseksi minulle on täysi mysteeri, että mikä saa ihmisen suoltamaan täyttä puppua? Kolmas hyöty on tämä ihmetys. Kun osaan ihmetellä, niin mieli pysyy virkeänä ja dementia iskee kolme vuotta myöhemmin kuin se iskisi, jos ei olisi ihmettelemistä.

Demokratia

Jatkuvasti kuulen ajatuksen, että demokratia on hiukan kehno tapa hoitaa yhteisiä asioita, mutta se on järjestelmistä paras. Jos vähänkin miettii asioita niin on pakko ihmetellä, että voiko tämä olla paras mahdollinen järjestelmä? Demokratiassa kansa on valtuuttanut valitsemansa ihmiset hoitamaan meidän kaikkien yhteisiä asioita. Rahvas valitsee ja valitut hoitavat asiat. Mutta mitä tapahtuu jos asiat menevät päin honkia: Kansa on katkera valitsemilleen ihmisille. Itseään heidän pitäisi potkia persuuksille, sillä he eivät ole osanneet valita päteviä ihmisiä sinne. Eivät ole kyenneet siihen ainoaa asiaan mitä heidän pitäisi osata: Valita pätevät ihmiset. Tämä vastuu kysymys voisi olla hieno ylvästelyn aihe. Minä kun koskaan en ole saanut äänestämiäni ihmisiä eduskuntaa, enkä presidentiksi. Voisin ylvästellä sillä, että koska kukaan minun äänestämäni ei ole päässyt eduskuntaan, niin minä en ole syyllinen Suomen vaikeuksiin. Syyllisiä ovat ne, jotka ovat sinne nämä ihmiset äänestäneet. Valitettavasti en voi ylvästellä, sillä monella mittarilla mitattuna Suomella on mennyt erittäin hyvin. Olisi toivonut, että Suomessa työttömyys olisi Espanjan työttömyyden tasoa ja luottoluokitus olisi ööö luokkaa. Siksi tämä asia on minulle kiusallinen.
Demokratiassa on paljon omituisia juttuja. Yksi on se, että meidän asioita hoitamaan valitaan sellaiset ihmiset, joilla on suuri hinku hoitaa meidän asioitamme - eikä valita sellaisia, jotka osaisivat niitä hoitaa. Sitten kun ne alkavat oppia hoitamaan valtakunnan asioita, niin ne vaihdetaan toisiin. Aina asioiden päättömyys paljastuu, jos niitä verrataan toisiin asioihin. Niinpä vertaan miten asiat olisivat, jos samaa menetelmää sovellettaisiin johonkin muuhun elämän alueeseen. Otan esimerkiksi sellaisen asian, joka on suomalaisella kaikkein pyhintä: Auto. Kuvitelkaa, että valitsisimme autoamme huoltamaan sellaisen ihmisen, jolla on eniten halua huoltaa meidän autoamme? Mitään hän ei auton huollosta ymmärtäisi, mutta kova hinku hänellä olisi päästä huoltamaan. Jotta hän saisi tämän himotun paikan, niin hän lupailisi kaikenlaista: Kuten - polttoainekulutus putoaa neljänteen osaan kun annat minun huoltaa autosi. Tai: Kun annat auton minun huollettavaksi, niin sen jälkeen et enää koskaan aja kolaria.  Sitten kun valitsen jonkun, joka lupaa eniten, niin sitten hän ryhtyy huoltamaan minun autoani. Jos minulle käy hyvä tuuri, niin ensimmäiseksi hän ryhtyy opiskelemaan sitä, että mitenkä tätä autoa oikein huolletaan.
Voitte ymmärtää, että kun näitä mietin, niin minun on vaikea uskoa, että tämä järjestelmä olisi paras kaikista hallinto järjestelmistä.