Radiosssa oli ohjelma siitä, mitä tapahtuu koralleille. Ilmastonmuutoksen lämmöstä 90 prosenttia sitoutuu meriin. Mereen sitoutuminen aiheuttaa sen, että välillä ilmakehän lämpötilan kasvaminen ei ole tasaista, vaan välillä lämpötilan nousu hidastuu. Mutta tämänhän kaikki tietävät, eikä tämä kuulu päivän epistolaan.
Ilmaston muutoksen yksi vaikutus on se, että mereen sitoutuu lämmön lisäksi hiilidioksidia. Tämä taas aiheuttaa veden happamoitumista. Happamoituminen taas on kohtalokasta koralleille. Nyt viimein päästään itse asiaan. Eukkoni ihmetteli sitä, että miten radio-ohjelmassa haastateltu tutkija niin tyynesti kertoi mitä tästä seuraa. Hän myös totesi, että toimittaja oli enemmän kauhuissaan niistä tutkimuksista, mitä tämä tutkija paljasti kuin tutkija itse. Eukon havainto sai minut taas ajattelemaan asioita. Tilanne on sellainen, että tutkijat ovat huolissaan tilanteesta, mutta rahvaan epäusko vain lisääntyy. Huomasin, että miksi on näin. Syy tähän tilanteeseen on se, että nämä ilmasto huijarit vetoavat tunteeseen ja ilmasto tutkijat taas järkeen. Aina kun järki ja tunne ovat vastakkain, niin aina tunne voittaa - poikkeuksetta. Mietin, että eikö tutkijoiden kannattaisi laittaa tunnetta peliin aina kun ne näistä asioista raportoivat? Jos Taalas pirauttaisi itkun kun kertoisi, ilmastonmuutoksesta, niin kaikki uskoisivat häntä ilman varauksia. Teoriassa hiton hyvä ajatus, mutta käytäntö on jälleen kerran toista. Itse kirjoitin joskus yleisönosaston kirjoituksen, jossa rivien välistä näki, että tunnen tuskaa siitä, että planeetta tuhotaan. Välittömästi sain ilmastohuijareilta vahvaa arvostelua tunteilusta. Nämä ilmastohuijarit tietävät kuinka tehokas keino on vedota tunteisiin ja siksi he haluavat, että he ovat ainoita, jotka saavat käyttää tunnetta. Toinen juttu, miksi nerokas ajatus ei voi toimia on tutkijan luonne. Tutkijoiksi ajautuu ihmiset, joilla on kummallinen tapa tarkastella maailmaa - he tarkkailevat sitä viileän analyyttisesti. Normaali terve tapa kokea maailma on ajautua milloin minkäkin tunteen vietäväksi. Mutta tämmöinen ei sovi oikein hyvälle tutkijalle.
Mutta nyt tullaan asian ytimeen: Mitä hyötyä tälle eläinlajille on siitä, että tunne voittaa järjen?
Tämä asia ei ole aivan yksinkertainen. Oikeastaan tämä kysymystä pitää katsoa käänteisesti. Kysymys on siitä, että mitä hyötyä ihmiselle on puheesta? Vastaus on yksinkertainen: Ei mitään. Ihmisen puhe kehittyi mutaation takia. Joskus kaukana muinaisuudessa syntyi lapsi, jonka leukaluut olivat onnettoman pienet. Tämä mutaatio alkoi käsittämättömästä syystä lisääntyä. Pieni leukaisuuden ja puheen välinen suhde on aika monimutkainen, enkä siihen puutu tässä.
Mutta siihen tunteen vaikutukseen. Tunne on hyvin vanha ihmisen ominaisuus. Kauan ennen kun tämä puhetaidon kehittymiseen liittyvä mutaatio oli kehittynyt, niin lauma reagoi lauman jäsenten tunteeseen voimakkaasti. Jos joku yksilö huomasi jonkin vaaran uhkaavan laumaa, niin tämä yksilö sai aikaan paniikin omilla tunteillaan. Tunteitten tarttuminen laumaan oli hyvä ominaisuus. Kun sitten se puhe kehittyi, niin se oli käyttökelpoinen tapa ilmaista asioita. Tai olisi ollut, ellei tämä tunteitten vaikutus olisi ollut paljon vahvempi. Tämä asia näkyy missä tahansa väittelyssä. Kun katsoo ja kuuntelee, niin huomaa, ettei puheella ole juuri mitään merkitystä, jos siinä ei ole tunnetta mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti