Olin koulun kevätjuhlassa Nastolassa. Jokainen luokka oli tehnyt ohjelmaa ja esitti valmistelemansa ohjelman. Mutta ongelmaksi tuli se, ettei kuullut mitään. Tämä ei johtunut siitä, että vanhuuden sivutuotteena minulta olisi kuulu huonontunut. Eikä se johtunut siitä, että esittäjät olisivat mutisseet liian hiljaa. Mutta se johtui metelöivästä yleisöstä. Tämä herätti monenlaisia ajatuksia. Ensin mietin, että vaivaako näitä aikuisia ADHD? Toinen ajatus oli, että juhlatilaisuuksia varten pitäisi perustaa kurssi. Kurssilla opetettasiin, että miten pitää käyttäytyä julkisissa esityksissä. Ihan perustietoa esityksen kunnioittamisesta ja muusta normaalista kohteliaasta käyttäytymisestä. Kurssilta saisi todistuksen, että onkelvollinen osallistumaan koulujen kevätjuhliin. Ilman tämmöistä todistusta, ei pääsisi juhlaan. Mietin myös ihmisen kehittymistä. Ihminen oppii lapsena aikuisten tavat. Tästä johtuu, että mikään ei muutu. Aikoinaan kun kristinusko levisi suomeen ja rakennettiin kirkkoja ja sinne tämä rahvas sitten paimennettiin. Silloin parvelta kurillaan syljeskely alla olevien niskaan oli tavallista, kuten myös se, että kampattiin kirkon penkkiin meneviä. Näiltä vanhemmilta sitten heidän lapsensa oppivat tavan käyttäytyä yleisissä esityksissä. He taas opettivat omille lapsilleen ja tämä on jatkunut keskeytymättömänä aina tähän päivään asti. Mietin, että eikö koulu voisi hyödyntää tätä asiaa. Aikoinaan kirkko langetti sakon näille koiruuden tekijöille. Kouluun voisi perustaa lukkaria vastaava virkamies, joka keräisi sakot metelöiviltä vanhemmilta. Näin ainaista rahapulaa kärsivien koulujen talous saataisiin kuntoon.
Kun olin aikani näitä ajatuksia mielessäni pyöritellyt huomasin jälleen kerran sortuneeni yksioikoisiin ajatusrakenteisiin. Tilanteessa voisi nähdä myönteisiäkin piirteitä. Entä jos kysymys onkin siitä, että nämä perheet ovat päättäneet haastaa oppilaitten esitykset omilla esityksillään? Tämmöinen esitysten kilpailu voisi pakottaa oppilaat panostamaan entistä enemmän omiin esityksiinsä, jotta heidän esityksensä olisi niin mielenkiintoinen, että ihmiset seuraisivat sitä, eivätkä minkään perheen omaa esitystä. Samoin haastetta tulisi siitä, että mitään ääntä ei voi käyttää, koska ääni ei kuitenkaan kuulu näitten muitten esitysten takia. Heidän pitäisi aivan toisella tavalla rakentaa esityksensä eleitten ja ilmeitten varaan - tehdä ikäänkuin mykkäelokuvia. Tästä kilpailusta voisi syntyä aivan mielettömän upea ja mielenkiintoinen esityskulttuuri.
Nyt kun näitä kilpailevia esityksiä juhlassa oli, niin toimin tässä taidearvostelijana ja arvioin näitä esityksiä. Positiivinen asia on se, miten he olivat alkuvalmistelut tehneet. Ensinnäkin tämä yksi äiti oli nerokkaasti oivaltanut, että mahdollisimman paljon saa ääntä kun varoo ruokkimasta sylilastaan ennen esitystä. Se oli hyvin oivallettu. Samoin hyvin hän oli valmentanut hiukan vanhemman lapsensa kiipeilemään ylös ja alas penkiltä käyttäen vieressä istuvaa heille tuntematonta naista kiipeilypuuna. Samoin toisen esityksen isä oli hyvin valmentanut kuusivuotiaan poikansa seilaamaan taukoamatta penkkinsä ja puolapuiden väliä. Valmistautuminen oli hyvällä tolalla. Mutta se dramaturkinen puoli oli unohtunut täysin. Hyvä taide-elämys on sellainen, että se herättää tunteita ja ajatuksia ja saa näkemään asiat aivan toisin. Kumpikaan esitys ei yltänyt tälle tasolle. Tunteita ne herättivät - negatiivisia sellaisia, mutta mitään uudenlaista ei mieleen tullut. Molemmissa esityksissä tuli sellainen tunne, että moukkamainen vanhempi siinä huonosti kasvatetun lapsen kanssa. Eikä tämä ole mitään uutta. Taktisesti oli erittäin huono ajatus rakentaa esityksensä tämän teeman varaan. Tai oikeastaan taktisesti haastava sen takia, kun kaikki muutkin perustivat esityksenstä tämän ajatuksen varaan. Jos kaikki esittää samaa teemaa, niin silloin esitykseen pitäisi saada erittäin voimakas ilmaisullinen puoli, jotta se ylittäisi muitten samaan teemaan perustuvat esitykset. Esimerkiksi tämän isän ja pojan suoritus ei ollut hääppöinen. Heidän rooli vaatteensa olivat liian tavanomaisia. Suunnittelu vaiheessa varmaan on tuntunut hyvältä ajatukselta se, että poika pitää lippalakkia päässään ja leikki sillä, mutta kovinkaan omaperäistä se ei ollut. Hän olisi voinut vähän mielenkiintoisemmin leikkiä. Samoin se on heistä tuntunut varmaan nerokkaalta ajatukselta, että he jutustelevat siellä kesken esityksen. He eivät kuitenkaan oivaltaneet, että pelkkä keskustelu jostain tyhjänpäiväisestä asiasta ei riitä tuomaan esityksen katsojille mitään elämystä. Heidän olisi pitänyt kehitellä jotain mielenkiintoisempaa sanottavaa, jotta yleisön mielenkiinto säilyisi. Tai mennä sitten toiseen ääripäähän: Jutella paljon paljon korostetumman tyhjänpäiväistä.
Kokonaisarvioni on se, että olisin kuitenkin paljon mieluummin seurannut näitten oppilaitten esitystä. Moitteita annan myös sille, että tila oli täysin sopimaton tämmöiselle tapahtumalle, jossa monta esitystä kilpailee keskenään. Juhlasalissa ei saisi olla penkkejä, vaan yleisön olisi paras olla seisoallaan, jotta voisi vapaasti mennä seuraamaan sitä esitystä, joka miellyttää eniten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti