Myrkkyä

Ihmisen järjettömyyttä voi ihmetellä tai voi olla ihmettelemättä. Minulla on huono tapa ihmetellä. Paljon kypsemmän ihmisen merkki olisi todeta, että tämä järjettömyys ei ole ihmisen virhe, vaan se on ihmisen ominaisuus. Enkä minä ihmettele niitä ihmisiä, jotka koirille levittävät myrkytettyjä herkkupaloja. Nämä ihmiset ovat yksinkertaisesti seonneet. Seonneitten ihmisten kanssa me muutenkin joudumme elämään. Mutta niitä ihmisiä minä ihmettelen, jotka antavat henkisen hyväksyntänsä näille teoille. Nämä ihmiset perustelevat hyväksyntäänsä sillä,  että koirat ärsyttävät heitä.  Toisaalta, jos asiaa ajattelen tarkemmin, niin tämä antaa aivan uusia mahdollisuuksia. Siis se, että lain omiin käsiin ottaminen on hyväksyttävää, jos jokin asia ärsyttää. Kun ajattelee kuinka moni asia minuakin ärsyttää, niin henkeä suorastaan salpaa kun mietin mitä kaikkea minä saisin tehdä. Mitä hupia ja iloa saisin kun heittelisin kivenmurikoilla niitä nuoria sällejä, jotka ajavat mopoilla tyhjänpäiväistä edestaas ajoa tuossa kadulla. Ärsyttävien asioiden luettelo on loputon, joten hupia antavien tekojen luettelo on myös loputon. Mutta asiassa on omat ongelmansa. Jos hyväksymme tämän moraalisen oikeuden ottaa laki omiin käsiin, niin silloin pitäisi olla moraalinen rangaistus asteikko. Laissa on sellainen periaate, että vakavista rötöksistä saa kovemman tuomion. Mutta miten tätä soveltaa henkiseen hyväksyntään? Voisi olla niin, että jos jokin asia ärsyttää enemmän, niin kosto saisi olla kovempi. Tässä on se ongelma, että miten mitataan kuinka paljon ketäkin ärsyttää. Siksi täytyisi olla yleiset sopivuus säännöt. Järjestelmässä tehtäisiin asteikko, että mikä teko mahdollistaa minkäkin tason koston. Tässä tulee ongelmaksi myös se, että jos otetaan asteikon lievimmäksi kostoksi tämä koiran myrkyttäjien teko, niin kosto asteikko kasvaa nopeasti aivan tolkuttomiin mittoihin. Jos koira ärsyttää ja sen vuoksi myrkyttäminen on sopiva kosto, niin mitä saisi tehdä kissojen ulkona liikkumisen takia. Kissan ulosteet ovat paljon vaarallisempia kuin koiran ja kissat aiheuttavat melkoisesti enemmän hävitystä luonnossa. Olisiko siis sallittua kissojen ulkoilun takia myrkyttää kissa ja polttaa omistajan talo. Entä sitten tyhjäkäynti? Onko silloin tiiliskivi tuulilasista liian lievä kosto ja kuoleman rangaistus tyhjäkäyttäjälle asteikkoon sopivampi kosto?  Tässä myrkyttämisessä on muutenkin monta omituista piirrettä. Yksi on se, että jos joku vihaa koiria, niin miten hän onnistuu kylvämään myrkky syöttejä niin, ettei niitä syö jokin luonnonvarainen eläin? Ei mitenkään. Toinen asia on se, että kosto on hyvin summittainen. Tuntuu, että on järjetöntä rankaista koiraa tai kissaa siitä, että ne ulostavat sopimattomiin paikkoihin. Eläimen omistaja on vastuussa eläimestä ja kosto pitäisi kohdistaa häneen. Tämä on länsimaisen oikeusperiaatteen mukainen ja sopii myös minun oikeustajuuni.

Tiede ja uskonto 2

Eläimillä on kolme tapaa suhtautua uhkaan: Hyökätä, paeta tai leikkiä kuollutta. Leijona harvoin leikkii kuollutta ja jänis harvoin hyökkää. Eläinlaji nimeltään ihminen käyttää kaikkia näitä menetelmiä tasapuolisesti. Mutta on yksi asia, jossa ihminen uhan edessä aina hyökkää. Se on se kun oma maailman katsomus tulee uhatuksi. Siksi ei ole mikään ihme, että uskovaiset käyvät raivokkaaseen hyökkäykseen kun heidän maailmankatsomustansa uhataan. Varsinkin tiede on asia, joka on jatkuva uhka. Kun uskovainen kokee tieteen jonkin teorian uhaksi, niin hän hyökkää raivokkaasti käyttämällä hänen mielestään pahinta mahdollista loukkausta ja luonnehdintaa, joka parhaimmalla mahdollisella tavalla leimaa teorian epäluotettavaksi: Hän syyttää, että se on uskontoa. Minua on aina ihmetyttänyt, että uskovaiselle tämä on se pahin loukkaus. Mutta tämä asia onkin sitten eri juttu, enkä sitä nyt pohdi.
Mutta se sai minut mietteliääksi, että tiedettä syytetään uskonnoksi. Mietin, että onko tieteellä ja uskonnolla mitään eroa? Kun asiaa tutkin, niin löytyihän niitä eroja. Yksi ero on väärän tiedon elin ikä. Tieteessä väärän tiedon elämä loppuu sillä sekunnilla kun tiedon luonne selviää. Uskossa taas väärä tieto elää ikuisesti. Alan huiput voivat kumota jonkin uskomuksen ja hyvällä tuurilla siitä asiasta ei vähään aikaan kohista, mutta sitten se sama uskomus putkahtaa muutaman kuukauden kuluttua uudelleen entistä elinvoimaisempana.
Toinen asia, joka vähän liittyy tähän edelliseen on lähdekritiikki. Tieteessä lähdekritiikki on kaiken perusta. Tieteessä on melkoisen hankala rankkaus järjestelmä, jossa lähteen luotettavuutta arvioidaan jatkuvasti. Uskon asioissa taas tärkeintä on sopiva tieto, eikä se, että mille tasolle se luotettavuus mittauksissa asettuu. Toki jos jokin lähde on luotettava antaa sille pientä lisäarvoa, mutta hyvin harvoin tämmöistä tapahtuu, että luotettavasta lähteestä saisi sopivia tutkimuksia.
Tärkein ero kuitenkin on suhtautuminen maailmaan. Tieteellisesti ajattelevien maailman kuva muodostuu ympäröivästä todellisuudesta. Tai meillä ei oikeastaan ole kiinteää maailmankuvaa, koska se muuttuu aina sen mukaan kuin tulee uutta tietoa. Uskovaisella maailman kuva on kiinteä ja se tulee hänen sisältään. Tiedon ainoa tarkoitus on vahvistaa omaa maailman kuvaa.
Mutta kumpi tapa on parempi tapaa katsoa maailmaa?
Ehdottomasti uskovaisten tapa.
Ensinnäkin ajattelua uskovaisten maailmankuva kehittää tavattomasti. He kun joutuvat selittämään järjellä sellaista, mitä järjellä ei voi selittää, niin se jos mikä kehittää ajattelua
Jos minä näen tontun, niin melkoisen tylsästi ajattelen, että se on aistiharha. Uskovaisella tavalla ajatteleva kun näkee tontun, niin hän ymmärtää, että maailmassa onkin tämmöinen tonttujen ja keijukaisten maailma. Hän on lievästi sanottuna riemuissaan, sillä hänelle on avautunut aivan kokonaan toinen maailma.
Entäs itsetunnolle. Minä häpeän ja yritän salailla sitä, että rupean sekoamaan ja näkemään tonttuja ja tunnen ahdistusta, että tämäkin tauti vielä kaiken muun lisäksi iski. Mutta uskovainen leijuu taivaissa, kun näin on selvinnyt, että hänellä on maagista herkkyyttä nähdä tämmöisen maailman mitä muut eivät näe. Mikä olisi itsetunnolle parempi kuin, että saa selville omaavansa erityis kykyjä.
Myös uhkaan heillä on paremmat eväät. Heillä on lupa estoitta valita tiedon virrasta sellaiset sivustot, jotka todistavat, ettei uhkaa oikeastaan olekaan.

Pisa

Viitasaarella biologian opettaja on vuosia jättänyt opettamatta evoluutiota lukion opetuksessa, koska raamatussa ei ole mainintaa evoluutiosta. Ensimmäiseksi täytyy ihmetellä, että kuinka ihmeessä hän on pystynyt opiskelemaan biologian opettajaksi ymmärtämättä biologiasta yhtään mitään. Toinen ihmetyksen aihe on se, että miksi hän on hakeutunut tälle alalle, jos hän ei ole kiinnostunut alasta. Sillä onhan tuo aika selvä osoitus, että ei ole kiinnostunut asiasta kun ei ole siitä mitään oppinut. Voisi kuvitella, että jokin vaihtoehto lääketieteen tai astrologia tai ennustajan ammatti olisi hänelle paljon sopivampi ammatti.  Säälittää se, että hän joutuu päivästä toiseen opettamaan asioita, joista ei ymmärrä yhtään mitään. Kun olen ihmisiä ja maailmaa tutkaillut jo vuosien ajan, niin olen vakuuttunut, että usein ymmärtämättömyys ei ole niinkään älystä kiinni vaan halusta. On aika hämmästyttävää kuinka usein ihmiset haluavat asioiden olevan jollakin tolalla ja siksi kieltäytyvät vastaan ottamasta mitään tietoa, joka horjuttaisi heidän maailmankuvaansa. Toki älyllä on vaikutusta siihen, että kuinka herkästi ihminen ajautuu tämmöiseen elämänasenteeseen. Tai voisi sanoa, että kun äly loppuu, niin otetaan avuksi vakaumus. Ehkä tässäkin on kysymys vakaumuksesta.
Siitä seuraa kysymys, että voiko vakaumuksensa takia olla noudattamatta opetussuunnitelmaa?
Jos voi, niin siitä seuraisi mielenkiintoisia ilmiöitä.
Jos joku koulu saa vaivoikseen matematiikan opettajan, joka ei ymmärrä derivointia. Koska hän ei asiaa ymmärrä, niin hän jättää vakaumukseensa vedoten lukion matematiikasta opettamatta kaikki ne laskuharjoitukset, jossa ollaan tekemisissä derivoinnin kanssa. Raamatussahan ei mainita derivointia, joten derivointia ei voi olla olemassa.
Tai historian opettaja jättää kaikki keskiaikaa käsittelevät jutut opettamatta vakaumukseensa vedoten. Lukion opetuksesta tulee mielenkiintoista kun yksi ja toinen opettaja jättää jotain opetusohjelmaan kuuluvaa opettamatta - kuka mistäkin syystä. Tämä ymmärtämättömyys ei ole ainoa syy - joillakin pelkästään mukavuuden halu ja joillakin se, ettei tämä alue kiinnosta. Tästä seuraa pelkästään hyvää lukion opetukseen. Opettajien homma on paljon mukavampaa kun tylsät osat opetuksesta jättää pois. Erityisesti oppilaille tämä on erittäin hyödyllinen tilanne. He oppivat itsenäiseen opiskeluun kun heidän pitää selvittää, että mitä aiheita opettaja on jättänyt pois ja he ominpäin opiskelevat nämä alueet. Voi käydä vielä niin, että he ovat erittäin innostuneita näistä asioista, koska heille voi tulla sellainen kuva, että nämä alueet ovat jotenkin kiellettyjä. Mikä olisi suurempi innoituksen lähde kuin se, että nyt liikumme vähän kielletyillä alueilla.

Kauhun hetkiä

Viikko sitten elin kauhun hetkiä kun avasin Magneettimedian. Siinä artikkelissa oli passikuva Ville Niinistöstä. Mietin, että onko Niinistö seonnut ja ryhtynyt kirjoittamaan tähän julkaisuun? Se ei tuntunut todennäköiseltä. Niinpä seuraava ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni. Ajattelin, että onko tämä julkaisu muuttanut tyyliään. Jännittyneenä luin artikkelin ja voin huokaista helpotuksesta: Kyllä lehti jatkaa samalla vanhalla luotettavalla linjallaan. Mutta miksi minä olen kiinnostunut huuhaasta? Eikö oikean tiedon haaliminen olisi hyödyllisempää? Eikö siinä ole tekemistä täysin, että pitää ottaa mukaan huuhaa? Näihin kysymyksiin en osaa täysin vastata. Syynä saattaisi olla huono itsetunto: Joku on vielä tietämättömämpi kuin minä. Tätä vain en mielellään tunnusta, joten minun on keksittävä sellainen selitys, joka on armeliaampi minulle. Kyse on harrastuksesta. Joku keräilee postimerkkejä ja minä tutustun huuhaa juttuihin. Seuraava kysymys onkin, että miksi Magneettimedia on niin tärkeä, kun verkossa 93,2 prosenttia on täyttä humpuukkia? Mutta siinä onkin asian ydin: Jos verkosta yritän etsiä huuhaata, niin joukossa on myös sellaisia sivuja, jotka pitävät paikkaansa. Joudun arvioimaan sivun luotettavuutta. Magneettimedia on tässä suhteessa luotettava, että voi olla 100 prosenttisen varma, että artikkeli on täyttä huuhaata. Jutut kokoaa Kärkkäis tavaratalon omistaja Juha Kärkkäinen. Hänellä on aivan uskomaton vainu löytää löytää artikkeleita, sillä kertaakaan ei ole sattunut sellaista, että hän olisi julkaissut jutun, joka pitäisi paikkansa. Verkossa on juttujen määrä musertava. Mutta magneettimediassa saa tiivistetyssä muodossa tämän huuhaan.  Tämän julkaisun yksi heikkous on se, että huuhaan kirjo on hiukan suppea. Esimerkiksi juttua tontuista lehti ei ole vieläkään julkaissut, vaikka tein ehdotuksen jo aikaa sitten. Myönnän, että artikkeli tonttu tutkimuksesta ei olisi aivan niin päätön kuin lehden nykyiset jutut, mutta se hiukan laajentaisi kirjoa.
Moni kysyy, että mitä hyötyä minulle on tästä harrastuksestani? Ei kukaan kysy, että mitä hyötyä on sukututkimuksesta, tai postimerkkeilystä. Onneksi minulla on vastaus. Onkohan postimerkkeilijöillä vastausta? Ensinnäkin olen oppinut tunnistamaan huuhaan ihan sanavalintojen perusteella. Tämä nopeuttaa asioiden etsimistä, jos minun pitää joskus verkosta etsiä oikeaa tietoa. Jos jutussa käytetään sanoja: Valhe, totuus tai salaliitto, niin silloin pitäisi hälyytyskellojen soida. Toinen hyöty on se, että ehkä tämän avulla voin ymmärtää vähän paremmin ihmistä ja ihmisen pimeitä puolia. Vielä toistaiseksi minulle on täysi mysteeri, että mikä saa ihmisen suoltamaan täyttä puppua? Kolmas hyöty on tämä ihmetys. Kun osaan ihmetellä, niin mieli pysyy virkeänä ja dementia iskee kolme vuotta myöhemmin kuin se iskisi, jos ei olisi ihmettelemistä.

Demokratia

Jatkuvasti kuulen ajatuksen, että demokratia on hiukan kehno tapa hoitaa yhteisiä asioita, mutta se on järjestelmistä paras. Jos vähänkin miettii asioita niin on pakko ihmetellä, että voiko tämä olla paras mahdollinen järjestelmä? Demokratiassa kansa on valtuuttanut valitsemansa ihmiset hoitamaan meidän kaikkien yhteisiä asioita. Rahvas valitsee ja valitut hoitavat asiat. Mutta mitä tapahtuu jos asiat menevät päin honkia: Kansa on katkera valitsemilleen ihmisille. Itseään heidän pitäisi potkia persuuksille, sillä he eivät ole osanneet valita päteviä ihmisiä sinne. Eivät ole kyenneet siihen ainoaa asiaan mitä heidän pitäisi osata: Valita pätevät ihmiset. Tämä vastuu kysymys voisi olla hieno ylvästelyn aihe. Minä kun koskaan en ole saanut äänestämiäni ihmisiä eduskuntaa, enkä presidentiksi. Voisin ylvästellä sillä, että koska kukaan minun äänestämäni ei ole päässyt eduskuntaan, niin minä en ole syyllinen Suomen vaikeuksiin. Syyllisiä ovat ne, jotka ovat sinne nämä ihmiset äänestäneet. Valitettavasti en voi ylvästellä, sillä monella mittarilla mitattuna Suomella on mennyt erittäin hyvin. Olisi toivonut, että Suomessa työttömyys olisi Espanjan työttömyyden tasoa ja luottoluokitus olisi ööö luokkaa. Siksi tämä asia on minulle kiusallinen.
Demokratiassa on paljon omituisia juttuja. Yksi on se, että meidän asioita hoitamaan valitaan sellaiset ihmiset, joilla on suuri hinku hoitaa meidän asioitamme - eikä valita sellaisia, jotka osaisivat niitä hoitaa. Sitten kun ne alkavat oppia hoitamaan valtakunnan asioita, niin ne vaihdetaan toisiin. Aina asioiden päättömyys paljastuu, jos niitä verrataan toisiin asioihin. Niinpä vertaan miten asiat olisivat, jos samaa menetelmää sovellettaisiin johonkin muuhun elämän alueeseen. Otan esimerkiksi sellaisen asian, joka on suomalaisella kaikkein pyhintä: Auto. Kuvitelkaa, että valitsisimme autoamme huoltamaan sellaisen ihmisen, jolla on eniten halua huoltaa meidän autoamme? Mitään hän ei auton huollosta ymmärtäisi, mutta kova hinku hänellä olisi päästä huoltamaan. Jotta hän saisi tämän himotun paikan, niin hän lupailisi kaikenlaista: Kuten - polttoainekulutus putoaa neljänteen osaan kun annat minun huoltaa autosi. Tai: Kun annat auton minun huollettavaksi, niin sen jälkeen et enää koskaan aja kolaria.  Sitten kun valitsen jonkun, joka lupaa eniten, niin sitten hän ryhtyy huoltamaan minun autoani. Jos minulle käy hyvä tuuri, niin ensimmäiseksi hän ryhtyy opiskelemaan sitä, että mitenkä tätä autoa oikein huolletaan.
Voitte ymmärtää, että kun näitä mietin, niin minun on vaikea uskoa, että tämä järjestelmä olisi paras kaikista hallinto järjestelmistä.

Pystikeskustelua

Suomessa patsaat herättävät aina voimakkaita tunteita. Ainakin silloin kun niitä aiotaan pystyttää. Se on hyvä asia: Kunnon riitely on aina hyväksi. Tuntuu muualla olevan asianlaita samoin. Virossa jokunen vuosi sitten pronssisoturi veistoksen siirto sai nashi nuoret mellakoimaan. Nashi nuoret, jotka toiselta nimeltään ovat Putin-jugend, olivat kimpaantuneet siitä, että patsas, joka on vapauttamisen symboli, siirretään vähemmän näyttävälle paikalle. Tosin virolaiset pitivät sitä miehityksen symbolina.
Nyt täällä Suomessa on ajankohtainen asia tämä hyppääjien veistos. Tästä hankkeesta joku kirjoitti yleisönosastoon, että annetaan asiantuntijoiden - eli hyppääjien päättää veistoksen ulkonäöstä. Siis se, että hyppää mäestä tekee ihmisestä kuvanveiston asiantuntijan. Pidin tätä ajatusta niin älyttömänä, että minun oli pakko vastata siihen.  En kirjoittanut, että jos on ajaa hienolla autolla riittävän monta kilometriä, niin silloin on asiantuntija auton korjaamisessa. Kirjoituksessa tein konkreettisen ehdotuksen, että jos hyppääjät saavat päätösvallan veistoksen taiteelliseen kokonaisuuteen, niin annetaan vastaavasti kuvanveistäjille päätösvalta mäkihypyn valmennukseen. Jälleen kerran ESS sensuroi kirjoitukseni.
Kirjoitukseni oli piruilua, mutta kun tarkemmin tätä asiaa pohdin, niin siinähän oli hyvin paljon järkeä. Tai tämä vertaus oli oivallinen. Erinomainen keino tutkia jonkin asian järjettömyys on vaihtaa rooleja. Ajatusleikissä vaihdan urheiluun sen tavan millä näitä urheilijoiden veistoksia pykätään.
Alla kirjoitetussa on tämä vaihdatus tapahtunut:
Suomessa viranomaiset päättävät, että hiihdon MM kisoihin olisi saatava suomalaisia hiihtäjiä ja niin he päättäisivät kutsua kaikki halukkaat osallistumaan karsintoihin. Tärkeintä asia on, että käytetään puusuksia. Tämän ehdon kuultuaan karsinnoista jäisi pois Suomen nopeimmat hiihtäjät, koska heille tulos on tärkein asia hiihtokilpailuissa. Jäljelle jäisi vain rupusakki, jolle osallistuminen on tärkeintä. Tietenkin MM kisoissa Suomi jäisi viimeiseksi kun muut hiihtäisivät hiilikuitu ja muovi suksilla ja he olisivat valinneet kilpailuihin valtakuntansa nopeimmat hiihtäjät. Suomen rahvas olisi kuitenkin aivan tyytyväinen, sillä tärkeintähän on osallistuminen.

Urheilijoiden patsaat

Mäkihyppääjille puuhataan patsasta. Tarjolle on kaksi vaihtoehtoa: Mielenkiintoisen tuntuinen patsas ja näköispatsas. Kumpikohan valitaan?
Taiteilija piireissä  ihmetellään usein, että miksi  urheilijoille tehdään aina niin huonoja patsaita?  Tähän kysymykseen monikin taiteilija on sitten todennut, että urheilijoiden saavutukset ovat niin mitättömiä, että on hyvä asia, että saavat myös huonon patsaan.
Rahvas ei kuitenkaan pidä urheilijoiden saavutuksia mitättöminä, joten tässä asiassa piilee arvoitus. Olen selvittänyt sen arvoituksen ja aion paljastaa plokin lopussa sen.
Ongelma on se, että urheilijat itse tai heidän ystävänsä sotkeutuvat taiteen tekemiseen ja määräävät millainen siitä pitää tulla. Onneksi he saavat näppinsä peliin vain urheilijoiden patsaissa. Tilanne olisi vähän sama kuin, että taiteilijat rupeaisivat määräilemään, että miten kunkin urheilijan pitää tätä urheilua harrastaa. Esimerkiksi kilpahiihdossa tulos voisi olla seuraava: Ei mitään ulkomaisia kotkotuksia, pitää hiihtää puusuksilla, voiteena terva ja ei mitään luistelu tyyliä - kyllä sen pitää olla vanhaa kunnon diakonaalia.
Taiteen tehtävä on herättää tunteita ja ajatuksia ja houkutella katsomaan asioita vähän uudella tavalla ja antaa elämyksiä. Mutta kun hiihtäjästä tehdään patsas, missä sillä on sukset jalassa ja se hiihtää, niin voiko mielikuvituksettomampaa ja typerämpää taideteosta tehdä? Tai jalkapalloilija pannaan juoksemaan ja pannaan pallo siihen jalan viereen - tismalleen yhtä typerä ajatus. Joku on perustellut näitä näköispatsaita sillä, että ne on rahvasta varten. Mutta mitä elämyksiä rahvas siitä saa, että patsaassa näytetään se asia, minkä jo kaikki tietävät: Siiri Rantanen Hiihtää, Jari Litmanen pelaa jalkapalloa. Ei mitään elämyksiä. Mutta jos he katselevat jotain muuta kuin toteavaa taidetta, niin tunteet kyllä heräävät. He ovat tuohtuneita, ehkä epäilevät, että heitä aiotaan huijataan tai he ihmettelevät. Aina kun tuon kaltaiset tunteet heräävät, niin silloin on mahdollista, että syntyy myös taiteellinen elämys. Voi tunteita syntyä myös taiteen tuntijalle, kun hän katselee näköispatsasta. Jos se on julkisilla varoilla pystytetty patsas, niin taiteen tuntija tuntee suuttumusta siitä, että julkisia varoja on haaskattu näin tyhjänpäiväiseen taiteeseen. Jos se on yksityisillä varoilla puuhattu veistos julkisella paikalle, niin taiteilija tuntee suuttumusta siitä, ettei julkisivulautakunta ole estänyt niin onnettoman patsaan pystyttämistä julkisille paikoille. Jos kerran urheilijoille pitää aina tehdä näköispatsas, niin minulla on rakentava ehdotus. Tehdään urheilijoista peruspatsas. Tämän peruspatsaan pää olisi riittävän epämääräinen ja asento sellainen, että patsaan asentoa hiukan muuttamalla ja liittämällä sopivaa rekvisiittaa saataisiin siitä taitoluistelijan patsas, tai jääkiekkoilijan tai seiväshyppääjän patsas. Tästä tehtäisiin muotti ja muotilla valettaisiin sitten näitä patsaita ja sitten paikan päällä liitettäisiin tarpeellinen rekvisiitta - maila tai keihäs tai muu - ja  asetettaisiin sopivaan asentoon.  Näin säästettäisiin rahaa ja taiteen tuntijalle voisi myös tulla taiteellinen elämys kun suomea kiertäessään jossain vaiheessa oivaltaisi, että näissä kaikissa urheilijoiden patsaassa onkin tismalleen sama kehon asento.
Lupasin paljastaa, että miksi urheilijoille aina pystytetään niin tyhjänpäiväisiä patsaita? Selvisi, että syynä on salaliitto. Urheilijoiden vihaajat ovat liittyneet salaliittoon keskenään. He vihaavat sitä, että urheilijoita palvotaan ja erityisesti he alkavat tuntea kateutta kun urheilijalle ryhdytään puuhaamaan patsasta. Kun tämä tapahtuu he ryhtyvät toimeen. He teeskentelevät olevansa urheilun ystäviä ja uskottelevat, että urheilijan saavutuksia kunnioitetaan tekemällä heistä tyhjänpäiväinen patsas. Tosin he varovat käyttämästä sanaa tyhjänpäiväinen ja käyttävät sen sijaan sanaa näköispatsas. Näköispatsas tarkoittaa samaa kuin tyhjänpäiväinen, mutta sitähän urheilija ei tiedä.