Positiivista ajattelua

   Markus heitti minulle perjantaina haasteen, että kirjoittaisin joskus myönteisistä asioista.  Otin tämän haasteen vastaan.  Tein sen ajattelemattomasti, koska en arvannut mitä lupasin. Heti ensimmäisenä törmäsin siihen, että ajauduin arvioimaan itseäni.  Mietin, että näenkö maailman synkkänä?  Me ihmiset jakaannumme karkeasti kahteen ryhmään: Ihmisiin, jotka näkevät itsensä ja maailman positiivisena ja sitten se ryhmä, joka ei näe.  Näitä asioita kun on tutkittu, niin on huomattu, että jälkimmäinen ryhmä osaa katsoa maailmaa realistisesti. Siis hyvän itsetunnon edellytys on epärealistinen käsitys itsestään ja maailmasta.  Hylkäsinkin nopeasti tämän itsetutkiskelun ja päätin keskittyä itse haasteeseen.  Voiko tässä maailmassa nähdä mitään hyvää kun ilmastonmuutos tuhoaa ihmiskunnan tai Putin tekee sen jo ennen sitä?  Oman itseni kanssa voin vain tehdä sen, että hyväksyn itseni tämmöisenään ja jos joskus löydän itsestäni edes hitusen jotain ylpeilyn aihetta, niin estotta myös ylpeilen siitä. Mutta tämä on huono menetelmä maailma suhteen. Siksi minun pitäisi löytää oikeasti jotain hyvää tästä maailmasta.  Kun asiaa mietin, niin kyllähän sitä löytyi.  Luettelo näistä asioista on sattumanvaraisessa järjestyksessä, koska se järjestys on tismalleen sama, missä järjestyksessä asiat ovat mieleen pulpahtaneet. Saattaa olla, että unohdan jonkin erittäin tärkeän asian.
Yleisradio.
Typerät kansanedustajat yrittivät romuttaa YLEn riippumattomuuden muuttamalla sen rahoitusta ja osin onnistuivatkin. Siitä huolimatta YLE yksi tuottaa käsittämättömän laadukasta ohjelmaa.  Oikeastaan siellä on liikaa hyvää ohjelmaa, koska kaikkea ei kerkeä millään kuuntelemaan. Erityisen hyviä ovat musiikki ohjelmat, tiede ohjelmat ja maailman poliittisia asioita käsitteleviä ohjelmia. Kotimaan politiikkaa käsittelevät taas ovat yllä mainitusta syystä aika hampaattomia.
Lapset.
Onneksi ne ovat paljon viisaampia kuin minä.
Tästä seuraa automaattisesti seuraava hyvä asia ja se on:
Nuoriso.
Onneksi nuoriso on paljon viisaampi sukupolvi kuin meidän sukupolvemme ja vähän minun sukupolvea nuorempi sukupolvi.  Nämä mainitut sukupolvet kun eivät edes ole kiinnostunut siitä asiasta, että ilmastonmuutos on tuhoamassa ihmiskunnan, niin nuoriso onneksi osaa ottaa tämän asian vakavasti. Heidän asenteensa onkin oikeastaan ihmiskunnan ainoa toivo. Nuoriso on myös Venäjän ainoa toivo.  Nuorison elämän asenne on myös järkevämpi kuin meidän sukupolvemme. He osaavat murtautua irti niistä luutuneista arvoista ja asenteista mikä meillä on ollut vaivana.
Naiset.
Kun kuuntelee pääministeriä ja muita ministereitä, niin saa aika masentavan kuvan huippupaikoilla olevista ihmisistä. Mutta kun kuuntelee ohjelmaa "naisia huipulla" ilahtuu kuinka paljon viisautta ja hyviä ajatuksia kuitenkin huippupaikoilla olevilta löytyy.  Oikeastaan tämä ei koska pelkästään naisia, vaan löytyyhän miehistäkin erittäin paljon viisautta ja ajattelua.  Pitäisi vain sanoa, että viisautta ja hyviä ajatuksia löytyy maailmasta. Tuo on aika sovinistinen ajatus, että vain naisista sitä viisautta löytyy, mutta en jaksa enää muuttaa tuota otsikkoa. Sitä paitsi onhan meillä myös se Sanni Graanlaasonen.
Tiede.
Tieteen kehitys on huimaa. Saamme jatkuvasti sellaista tietoa, joka avartaa meidän maailman kuvaamme aivan valtavasti. Hyvällä tuurilla sen avulla saatamme jopa selvitä ilmastonmuutoksesta.
Musiikki.
Keskiviikon Taarastin kevätkonsertti ja torstain Lahti sinfonian konsertti molemmat herättivät taas huomaamaan kuinka paljon iloa hyvä musiikki saa meissä aikaan. Eikä vain musiikki vaan taide yleensä on suuri ilon lähde. Hienoa, että ihmiset tekevät tätä mikä tekee meidät iloiseksi.
Empaattinen ihminen.
Ensimmäinen pakolais aalto saivat kymmenet tuhannet ihmiset hakeutumaan vapaaehtoistyöhön. Ihmisillä on kyky myötätuntoon, vaikka politiikoilla ei sitä olisikaan. Tämä kyky myötätuntoisuuteen saattaa olla yksi asia, minkä takia saatamme selviytyä.
Luonto.
Nyt kun katsoo ulos kun luonto on heräämässä talvesta, niin jos näkemästään ja haistamastaan ei osaa iloita, niin silloin on huonosti asiat.
Myönteisiä asioita löytyisi vaikka kuinka paljon lisää,  mutta en jaksa niitä enempää tähän laittaa. Eiköhän tämä jo anna aavistuksen siitä miten hyviä asioita yleensä on maailmassa.  Maailman ongelmia ei ratkaista sillä, että suljetaan silmät niiltä -  kyllä ne ongelmat pitävät pitää esillä, jos yleensä mielimme selvitä. Mutta ehkä voisi aina joskus paeta hetkeksi tähän positiiviseen maailmaan.

KOIRANPASKA

   Olen aina halveksinut keskustelua koiranpaskoista.  Näppis palstaakin olen aina nimittänyt koiranpaska osaksi. Tätä nimitystä olen käyttänyt halventavassa mielessä.  Olen aina ajatellut, että tämä keskustelun aihe on todistus keskustelijan äärettömästä typeryydestä ja kyvyttömyydestä laittaa asioita oikeisiin mitta suhteisiin. Tämä asenteeni on kuitenkin osoitus minun suppeasta ja ennakkoluuloisesta asenteesta. Huomasin, että koiranpaskoista voi keskustella älykkäästi ja henkevästi.  Tämän osoitti eräs yleisönosaston kirjoitus, jossa verrattiin koiranpaskaa niihin muihin asioihin, mitä nakellaan maahan - verrattiin niiden maatumisnopeutta. Siinä oli paljon muutakin älykästä - mutta en nyt muista muuta kuin, että siinä hienosti puhuttiin siitä mikä on hihnan toisessa päässä ja varsinkin niihin kahdella jalalla kulkeviin, jolla ei ole hihnaa, eikä siten myöskään hihnan päässä koiraa paskomassa. Tämä kirjoitus avarsi maailmankuvaani. Huomasin missä olin ajatellut nurinkurisesti - olin ajatellut, että koiranpaska on niin mitätön asia, että siihen ei kannattaisi ottaa kantaa.  Ajatukseni on hullu siinä mielessä, että jos pieniä asioita ei voi kritisoida, niin silloin pitää kritisoida isompaa asiaa. Mutta jos kritisoi isompaa asiaa, niin silloin keksii vielä isomman asian ja sitä vähemmän isoa ei voikaan kritisoida. Aina löytyy isompi asia kunnes jäljelle jää vain ilmastonmuutos. Mitään muuta ei siis voisi kritisoida. Tämä on väärä ajatus. Minun oli pakko hyväksyä se ajatus, että pieniäkin asioita voi ja pitääkin kritisoida. Mutta ajattelin, että kritisointi pitäisi jotenkin annostella teon vakavuuden mukaan. Kehittelinkin asteikon tähän. Jos koira paskantaa kadulle, niin isännälle pitää heristää sormea ja sanoa lempeän nuhtelevasti: Hyi! Jos kissa paskantaa lasten hiekkalaatikkoon, niin silloin voi jo huutaa ja raivota isännälle kolme minuuttia. Näin, koska kissan paska on 77 kertaa vaarallisempaa kuin koiran paska.  Ongelmana vain on se, että kissan omistaja salakavalasti laskee elikkonsa tekemään pahojaan yön pimeinä tunteina ja hän pystyy pakoilemaan vastuutaan.  Jos joku heittää tupakan tumpin kadulle, silloin  voi mennä jo raiveleihin kiinni  ja kirota ja raivota viisitoista minuuttia. Näin koska tupakan tumppi on vaarallisempi siinä maassa kuin koiran paska ja se maatuu vasta vuosikymmenien kuluttua. Koiran paska maatuu kolmessa viikossa.  Auton tyhjäkäynnistä voi jo vetää kuskia turpaan ja puhkoa renkaat ja särkeä ikkunat ja lamput ja hakata pellit kasaan. Perustelu:  Kuski pahentaa ilmastonmuutosta.

Tämä yksi mielipide kirjoitus avarsi minun maailman kuvaani. Siinä esitettiin vähän eri näkökulmasta asia ja se sai ajattelemaan asiaa uudella tavalla. Koin siis valaistumisen. Tämä avartava ajatus on yksi asia, millä koiran paska keskustelu voi olla tärkeä ja mielekäs. Tämä avartaminen voisi jatkua vaikka kuinka tasokkaaksi. Se voisi syventyä filosofiseksi keskusteluksi siitä, että voimmeko me mitata asioiden tärkeyttä toisiinsa.  Jos tämä asia on jollekin tärkeämpi kuin maapallon tuhoutuminen, niin eikö hänellä ole oikeutta tuntea niin?  Tai keskustelu voisi herättää jonkun uteliaisuuden ja hän siitä uteliaisuuden siivittämänä alkaisi tutkia ilmiötä ja tehdä siitä väitöskirjan. Aihe voisi olla:  Miksi joku asia saa ihmisen silmittömään raivoon?  Tai: Onko ekologisempaa antaa jätöksen maatua vai pakata se muovipussiin ja kuljettaa kaatopaikalle. Tutkimus antaisi arvokasta tietoa: Ensimmäinen ihmismielestä ja jälkimmäinen ekologisista asioista.  Enkä edes pysty ajattelemaan millaisia erilaisia syvällisiä keskusteluita tämä aihe saisi aikaan. Ainakin jos se ei jää inttämisen tasolle.

Sitten vähän tausta tietoa, jotta osaisitte annostella raivoa. Raivon määrän voi annostella sen mukaan kuinka kauan minkäkin asian maatuminen kestää kun ne on nakattu maahan. Tämä on vähän yksinkertaistettu mitta, sillä siitä puuttuu se miten vaarallisia aineita missäkin jätteessä on.  Esimerkiksi tupakan tumppiin pitää laitta melkoiset kertoimet, sillä niissä on aikamoisia myrkkyjä.  Oikeastaan aika typerä taulukko. Ajat pitäisi muuttaa kuukausiksi ja laskea siitä se raivokerroin. Laskutoimitus on kyllä helppo. Jos Koiran paskassa se kerroin on yksi, niin pahvimukissa kerroin olisi 12-60. Toinen juttu on se, että lasi on luonnontuote joka ei välttämättä haittaa siellä vaikka se lojuukin miljoona vuotta - kerroin 12 miljoonaa. Ainoat, jossa on haitallisia aineita ovat muovi ja tupakka.  Mutta pidetään tämä yksinkertaisena ja hyväksytään tämä taulukko semmoisenaan. Kerrotte vuodet kahdellatoista ja saatte siitä raivokertoimen.
-Banaaninkuori 1-3 vuotta
-Pahvimuki 1-5 vuotta
-Tupakantumppi 10-15 vuotta
-Pahvilaatikko 10-50 vuotta
-Purukumi 20-25 vuotta
-Alumiinitölkki 200-1000 vuotta
-Muovipullo 500-1000 vuotta
-Lasipullo 1000000 vuotta
Sitten se pahin, eli koirankakka: 1-6kk

MURHAAJIA 3

Venäjä yritti murhata entisen vakoojansa, vaikka oli luvannut olla murhaamatta. No Venäjän lupauksiin ei koskaan ole voinut luottaa, joten ei tästä asiasta sen enempää. Mieltäni askarruttaa vain se, että mikä ero on sillä jos yksityinen ihminen murhaa verrattuna siihen jos murhaaja onkin valtio?  Yleensä järjestyksen kannalta on hyvä, että syyllinen sovittaa rötöksensä tuomiossa. Mutta miten panna kokonaisen valtio vankilaan? Pannako koko Venäjän kansa vankilaan?  Niin suurta vankilaa ei ole olemassa, mihin heidät voisi panna. Toisaalta on myös niin, että nyt kun Venäjällä on kaikki ihmisoikeudet romutettu, niin mikä tahansa vankila on luksusta verrattuna niihin olosuhteisiin missä venäläiset joutuvat elämään.  Toinen asia on se, että demokratian perus periaatteisiin kuuluu, että äänestäjät eivät ole koskaan vastuussa vaikka valitsisivat kuinka kelvottomat johtajat itselleen, joten kansaa ei voi myöskään rangaista.  Kohtuutonta se olisikin, sillä eiköhän Venäjän kansalla siinä ole rangaistusta tarpeeksi kun Putin hallinnon teot realisoituvat aikoinaan.  Oikeus käsityksen mukaan sitä pitäisi rangaista, joka on antanut tappokäskyn. Mutta Venäjän oikeus periaatteiden mukaan koskaan ylimpiä päättäjiä ei tuomita vaikka he tekisivät mitä. Dzhugashvilin hallinnon aikoihin ylemmän johtajat kyllä tuomittiin kuolemaan tai vankileireille, mutta ei koskaan niistä kauheuksista mihin he olivat syyllistyneet, vaan Venäjän perinteen mukaan sellaisista teoista, joihin he eivät olleet syyllisiä. Mutta tämä on eri juttu ja siitä ei sen enempää.  
Asioiden vertaaminen on kuitenkin helpompaa jos otamme sellaisen ajatusleikin, että valtio olisi kuin yksityinen murhaaja.  Ensinnäkin se, että Venäjä kiistää olevansa murha yrityksen takana. Tietenkin yksityisen murhaajankin kannattaa kiistää tekonsa - ainakin niin kauan kunnes se ei enää ole uskottavaa. Voisihan yksityinen ihminen kiistää aina viimeiseen asti, mutta silloin hän sen juridisen tuomion lisäksi saa niskaansa sosiaalisen häpeän.  Kun hän myöntää tekonsa jossain vaiheessa, niin silloin hänen suoraselkäisyyttään voidaan jopa arvostaa. Jos tarkastelemme todistus aineistoa Venäjää vastaan,  niin Venäjällä on motiivi tähän murhaan, se on tapa rikollinen siinä mielessä, että se on näitä murhia tehnyt aina ja se on ainoa taho maailmassa, jolla on murha yrityksessä käytetty ase hallussaan. Ehkä Venäjä on oikeassa siinä, että tunnustaminen ei hyödytä  mitään, koska sen maine on jo niin huono, että sitä ei voi enää huonontaa. Yksi omituinen asia oli se, että Venäjä tarjoutui auttamaan tutkimuksissa. Se kuulostaisi hienolta asialta jos olisi kysymyksessä sellainen valtio, joka ei toimi häikäilemättömästä.  Mutta jos vertaa tavallisen ihmisen tekemään murhaan, niin se olisi sama kuin murhasta pääepäilty tarjoutuisi auttamaan murhapaikan tutkimisessa. Poliisit tuskin päästäisivät kaveria tutkimaan. Enemmän he haluaisivat tietoa epäillyn liikkumisesta murhan aikoihin ja onko hänellä alibi?
Sitten ne rangaistukset. Venäjää rangaistiin siten, että diplomaatteja karkotettiin. Tavalliseen murhaajaan sovellettuna rangaistus on mittaluokassaan sellainen, että murhaajalta takavarikoidaan kirjasto kortti. 
On sillä eroa murhaako valtio vai yksityinen ihminen.

USKO ON TIETOA

   Keskustelin Jarmon kanssa ilmastonmuutoksesta. Hän sanoi meitä uskovaisiksi, jotka oletamme ilmastonmuutoksen olevan totta.  Se, että jotain tieteellistä teoriaa sanotaan uskonnoksi on asia, joka saa hälytyskellot soimaan - tai ainakin pitäisi olla.  Yleensä sanoja on joku syvästi uskonnollinen hörhö. Aikaisemmin en ollut aivan varma, että Jarmo olisi ollut hörhö. Mutta se ei ole olennainen asia, joten ei siitä sen enempää. Pahimpia luonteen heikkouksiani on se, että ärsyynnyt tavattomasti siitä, että asioita nimitetään väärin. Kuten, että sanotaan lehmä kun tarkoitetaan hevosta, tai sanotaan pesukarhu kun tarkoitetaan supikoiraa, tai sanotaan uskonto kun tarkoitetaan tiedettä.  Mutta jälleen kerran ärsytys sai aikaan ajatuksia.  Onko se hyvä vai huono asia - sitä en tiedä.  Kun minä ajauduin tylsyyden tilastani miettimään asioita, niin oivalsin yhden hyvin merkittävän jutun: Usko on tietoa! Kun Jarmo uskoo, että ilmastonmuutos on pötyä, niin hän tietää sen. Ja kun hän tietää tämän asian, niin asiasta väitellessä mikään tutkimus ei saa häntä muuttamaan käsitystään. Miksi hän sitä muuttaisi, koska hän tietää asian?  Sekään ei vaikuta mitenkään vaikka kuinka löytäisin hänen väitteistään vakavia epäjohdonmukaisuuksia. Miksi hän niistä välittäisi kun hän kerran tietää asian? Minä en siis mitenkään pysty muuttamaan hänen käsitystään asiasta.  Mutta Jarmon on hyvin helppo muuttaa minun käsitykseni: Hänen ei tarvitse muuta kuin tehdä tieteellinen  tutkimus, joka todistaa hänen väitteensä oikeaksi. Tosin sen tutkimuksen pitää olla niin pätevä, että hän saa sen julkaistua Nature lehdessä. No ei yksi tutkimus joka julkaistaan kyseisessä lehdessä vielä välttämättä muuta mitään. Tulos tulee kuitenkin olemaan niin sensaatio, että muutkin tekevät samanlaisen tutkimuksen ja kun tutkimus on oikein tehty, niin muutkin saavat saman tuloksen ja näin Jarmo on saanut minut muuttamaan käsitystäni. Helppoa kuin heinän teko!  Mutta jälleen kerran minun on pakko ihmetellä näitä uskovaisia hörhöjä. Kun nämä hörhöt eivät pidä jostain tieteellisestä teoriasta, niin he nimittävät teoriaa heidän mittapuunsa mukaan niin halventavalla nimityksellä kuin mitä he ikinä voivat keksiä. Ja se on nimittää teoriaa uskonnoksi.  Voisi kuvitella, että heille uskonnoksi nimittäminen olisi jotain arvokasta, eikä pahin haukkuma sana. Ehkä minä en koskaan tule ymmärtämään tätä asiaa.
No meissä on paljon muutakin sellaista mitä emme tule toisissamme koskaan ymmärtämään.  Yksi tämmöinen käsittämätön juttu on tämä lähteen luotettavuus. Nämä hörhöt yleensä luokittelevat luotettavat lähteen epäluotettaviksi ja päinvastoin.  Jos he epäilevät lähteiden luotettavuutta, niin silloin heidän ei pitäisi uskoa mihinkään kirjoitettuun tai mihinkään radiokanavaan eikä mihinkään verkossa julkaistuun, ei televisio kanaviin. Heidän pitäisi luottaa ainoastaan siihen mitä he itse näkevät tai kuulevat ja ei ehkä edes siihen. Miten kummassa he kaikista näistä lähteistä valitsevat juuri ne, jotka todennäköisimmin ovat suurinta puppua?  Niissä kun on niin paljon kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia, että käyttämällä aivan hitusen päättely kykyä ne näkisi ja ymmärtäisi.   Minulle on selvää, että tämä johtuu siitä, että he tietävät ja siksi lähteen luotettavuudellakaan ei ole merkitystä. Tämä on teorian tasolla selvää minulle, mutta silti minä en sisimmässäni ymmärrä.

MITÄTÖN JUTTU

  Olen plokissani kirjoitellut todella tärkeistä asioista, kuten koiran paskoista ja muusta. Nyt ajattelin vaihteeksi kirjoittaa aivan mitättömästä ongelmasta: Ihmiskunnan tulevaisuudesta.
Maapallolla on räjähteitä niin paljon, että se vastaa sitä, että jokaisen maapallon asukkaan perseen alle sijoitettaisiin 3000 kiloa trotyyliä.  Näistä suurin osa on kahden arvaamattoman pösilön hyppysissä. Lisäksi vaikuttaa siltä, että myös Kiinan johto tuntuu muuttuvan aina vain itsevaltiaammaksi.  Jos joku itsevaltias ei ole täysi kahjo, niin sellainen hänestä tulee kun on vähänkään pitempään ollut itsevaltiaana.
Tämä on siis se todellisuus mitkä antavat puitteet tulevalle. Mutta mitkä muut asiat vaikuttavat ihmiskunnan tulevaisuuteen? Hyvinkin monet. Varallisuus on yksi tärkeä. Nyt varallisuus on kasautunut harvojen käsiin. Yksi prosentti ihmisistä omistaa yli 50 prosenttia varallisuudesta. Tämä kehitys tulee jatkumaan.  Periaatteessa tekniikka on kehittynyt niin, että aina halvemmalla ja aina vaivattomammin hyvinvointia voidaan tuottaa kun robotit tekevät kaiken halvalla. Teoriassa ihmiskunnalla olisi mahdollisuus hyvinvointiin.  Käytännössä huonopalkkaisille ei kannata maksaa kunnon palkkaa. Esimerkiksi Saksassa tuhannet ja taas tuhannet tekevät kahta työtä, mutta silti heidän palkkansa ei riitä edes välttämättömään.  Tämä on ihan oikein, sillä olisi typerää maksaa kunnon palkkaa. Jos näille alipalkatuille maksettaisiin sellaista palkkaa, että he eläisivät sillä, silloin työ pakenisi toiseen maahan, jossa maksetaan vielä huonompaa palkkaa.  Tästä tilanteesta seuraa, että sosiaaliturvaa pitää antaa vielä vähemmän.  Jos sosiaaliturvaa annettaisiin sen verran, että ihminen tulisi toimeen, niin kuka hullu menisi töihin kun sieltä saisi vielä vähemmän rahaa.
Nyt joku hölmö voisi sanoa, että eikö tätä varallisuutta voisi jakaa vähän oikeudenmukaisemmin?  Tähän on selvä vastaus: Ei mitään järkeä!  Ensinnäkin se raha pitäisi jotenkin kerätä näiltä superrikkailta. Ja se olisi vaivalloista. Lisäksi siitä olisi huonot seuraukset.  Nämä rikkaat siirtäisivät kaikki ansionsa veroparatiisiin ja sitten niiltä ei saisi sitäkään vähää mitä nyt saadaan.  Eivätkä he vapaaehtoisesti luovu sentistäkään, sillä kun rahaa on riittävästi, se alkaa olla myös valtaa. Otetaan esimerkiksi Vladimir. Hän sosialisoi itselleen koko Venäjän omaisuuden ja mitä kaikkea hän on sillä rahalla saanut aikaan. Kun hän on sijoittanut taitavasti erilaisiin operaatioihin rahaa, niin hän pääsi kyykyttämään englantilaisia brexit äänestyksessä ja pääsi valitsemaan USA:han mieluisan presidentin. Mikä suuri hulluus olisi luopua tämmöisestä vallankäytön valtista?
Tämä kehitys on aika tyypillinen ihmiselle. Siis se, että varallisuus kasautuu harvoille ja loppujen elinolosuhteet aina vain kurjistuvat. Tyypillistä on myös se, että kun kurjistuminen alkaa yleistyä keskiluokan keskuudessa, niin silloin ollaan hyvin lähellä räjähdyspistettä. Kun riittävän moni keskiluokan ihminen kurjistuu ja katkeroituu, niin silloin räjähtää. Silloin alkaa kaaos ja riehuminen. Näitä esimerkkejä ihmiskunnan historiassa on lukemattomia: Ranskan suuri vallankumous,  uskonpuhdistus....  Mutta nyt tilanne on vähän huolestuttava, koska kaikki aseet ja räjähteet ovat tehokkaampia kuin koskaan ja kun on tullut tavaksi päästää valtaan psykopaatteja, jotka eivät piittaa itsestään ja varsinkaan kenestäkään muusta paskan vertaa.
Tämä ihmiskunnan tulevaisuus on niin mielenkiintoinen juttu, että taidan kirjoittaa siitä lisää joskus tulevaisuudessa, ellei Vladimir ole siihen mennessä tuhonnut ihmiskuntaa.

Typeryyden salailu

Sattui tässä taannoin, että joku haukkui ylen toimittajia. Hätkähdin niitä haukkuja. Mutta miksi hätkähdin?  Minä hätkähdin sitä, että kuinka joku uskaltaa paljastaa näin oman typeryytensä?  Tämä oli ensimmäinen ajatus, mutta sitten minua rupesi kiinnostamaan, että miksi asia on niin, että tämän asian kertominen paljastaa typeryyden?  Tietenkin heräsi myös ajatus, että eikö omaa typeryyttä kannattaisi mieluummin salata kuin toitottaa maailmalle? Itse ainakin pyrin peittelemään sitä viimeiseen asti, koska sen paljastaminen aiheuttaa minulle vahinkoa. En saa rahaa, vaikutusvaltaa enkä uusia tyttöystäviä.  Toinen asia on se, että miksi tästä ylen haukkumisesta on tullut asia, jolla ihminen paljastaa typeryytensä?  Tämä on sananvapauden kannalta vähän huono juttu. Tehtävän jako kun menee niin, että päättäjät huseeraavat omalla alueellaan, media paljastaa heidän toilailunsa ja rahvaan ainoa tehtävä on arvioida, että käyttääkö media luotettavaa lähdettä. Mutta nyt kun on käynyt niin, että ylen haukkuminen paljastaa haukkujan typeryyden, niin vähänkin järkevä ihminen varoo visusti haukkumasta yleä, ettei paljastaisi typeryyttään - sitä pitää varoa siinäkin tapauksessa, että haukkuihin olisi syytä. Tämä aiheuttaa sen, että ylelle tulee suojattu asema, koska kukaan ei voi sitä haukkua. Mutta se on sananvapauden ongelma ja siihen minä en puutu. Mutta mistään muusta mediasta ei ole tullut tämmöistä typeryyden paljastavaa juttua. Tämä johtuu tietenkin tottumuksesta. Kun täys ääliöitten tapa oli aina haukkua yleä, niin se totutti ajattelemaan, että arvostelija on aina täys ääliö ja siksi ihminen, joka on vain ääliö osaa olla arvostelematta.
Mietin vain, että kuinka paljon on sellaisia juttuja mitä pitäisi varoa, ettei paljastaisi typeryyttään? Tiedän muutamia, kuten se, että ei osaa lippistä laittaa päähänsä oikein päin, käyttää sanaa "haastava"  tai vihervasemmisto tai valtamedia...
Näitä on monta juttua, mutta tunnistanko ne kaikki? Tuskin. Joten on suuri vaara, että salailuni ei onnistu, kun en tiedä kaikkia niitä asioita mitä ei saa sanoa.  Ehkä parasta on puhua niin vähän kuin mahdollista. Se varmaan muutenkin hyvä ajatus.
Sitten on taiteeseen liittyviä asioita, jotka paljastavat tekijänsä pätevyyden. Jos valokuvauksessa näyttää yhdenkin auringonlasku kuvan, niin se paljastaa, että kuvaaja ei oikein pysty omaperäiseen ajatteluun kuvauksessaan. Tai jos runoilija käyttää yhdenkin kerran runoissaan sanaa "indiko", niin se paljastaa, että tämä runoilija ei ole oikein vakavasti otettava runoilijana. Se ero vain tähän ylen haukkumiseen on se, että jos runoilija ei koskaan käytä sanaa "indiko", niin hän voi oikeasti olla merkittävä runoilija.

Viron ja Markuksen takia vaihdoin vähän ulkoasua. Jo oli aikakin!

Presidentti ainekset 2

    Presidentti vaalit ovat ohi. Satuin television ääreen silloin kun vaalitulos alkoi olla aivan selvä. Televisiossa näytettiin ehdokkaitten kommentteja. Suuri hämmästys valtasi mieleni kun katselin sitä touhua. Kaikki ehdokkaat ylistivät kuinka hyvä ja onnistunut heidän vaalikampanjansa oli.  Miten ne voivat tämmöistä väittää kun kaikkien vaalitulos oli erittäin heikko. Sauli sai paljon ääniä ja tuli valittua presidentiksi, mutta hänenkin tulos oli kehno jos sitä vertaa siihen, mitä hän olisi voinut saada.  Paavo Väyrynen tiesi, että suurin osa suomalaisista häntä kannattaa - todennäköisesti 90 prosenttia - silti hän ei saanut kuin kuusi prosenttia äänistä. Samoin Huhtasaari oli vakuuttunut, että 80 prosenttia Suomen kansasta on hänen puolellaan - eikä hänkään saanut kuin sen kuusi prosenttia äänistä. Ehkä ainoa ehdokas, joka voisi olla tyytyväinen tulokseensa on Nils Torvalds. Hän ei paljon prosentteja saanut, mutta ei hän paljoa odottanutkaan.
Vaikka Väyrysen epäonnistuminen oli suurin, niin en yhtään ihmettele, että hän oli tyytyväinen tulokseen. Väyrynenhän ei ole koskaan ollut väärässä ja vika koskaan ei ole ollut hänen itsensä. Joten on luonnollista, että hän on tyytyväinen itseensä. Mutta Huhtasaaren tyytyväisyys ihmetyttää eniten. Jos tietää, että 80 prosenttia kannattaa häntä ja saa vain kuusi prosenttia äänistä, niin tyytyväisyydelle ei pitäisi olla mitään syytä.  Toisaalta on pakko kadehtia hänen asennettaan. Itselläni on asia päinvastoin: Jos minulla on jokin tavoite ja saavutan sen vain 80  prosenttisesti, niin soimaan itseäni ja olen tyytymätön. Huhtasaari ei saanut kymmentä prosenttia tavoitteesta ja on erittäin tyytyväinen. Tätä minä ihmettelen ja olen pohtinut, että miksi?  Onko syy se, että persut nyt puhuvat ja lupailevat mitä sattuu, eivätkä aiokaan pitää lupauksiaan?  Ei!  Tässähän kysymys ei ollut lupauksesta, vaan Huhtasaari tiesi kahdeksankymmenen prosentin tukevan häntä.  Entä voisiko syy tyytyväisyyteen olla se, että hän tietää, että koskaan hän ei saavuta kuin korkeintaan viisi prosenttia tavoitteesta ja nyt saavutus oli yli sen viiden prosentin?  Jos näin olisi, niin Huhtasaaren olisi pitänyt asettaa tavoitteeksi  900 prosenttia äänistä. Silloin hän olisi saanut 60 prosenttia annetuista äänistä ja olisi tullut valituksi. En usko tähänkään selitykseen, enkä siihen, että se olisi näin mekaanista. Syy varmaan paljon arkisempi: Hän tietää omat rajansa ja sen, että koskaan hän ei saavuta läheskään sitä mihin on pyrkinyt. Silloin on pelkästään viisasta olla tyytyväinen kaikkeen mitä nyt saavuttaa.  Vaikka tämä on Huhtasaaren itsetunnon kannalta hyvä asenne, niin se asenne mietityttää, jos hän olisi presidentti. Kuvitellaan, että hänet olisi valittu presidentiksi.  Kun hän astuisi virkaan, niin hän asettaisi tavoitteeksi muutaman asian, mitkä toteutuisivat hänen valtakaudellaan.  Hänen tavoitteensa olisivat, että rajat pannaan kiinni,  Suomen itsemääräämisoikeus vahvistuisi, työttömyys laskisi ja kahtia jakaantuminen loppusi. Kävisi kuitenkin niin, että Venäjä miehittäisi Suomen, työttömyys kasvaisi 40 prosenttiin ja yhteiskunta olisi entistä pahemmin jakaantunut kahtia. Mutta hän olisi erittäin tyytyväinen, koska Venäjä olisi laittanut Suomen rajat kiinni niin, että Suomalaiset eivät saisi lähteä omien rajojensa ulkopuolelle - venäläiset taas saisivat vapaasti reissata täällä uudella alueellaan. Tämä asenne mietityttää siinäkin mielessä, että se on itseään ruokkiva asenne.  Kun asennoituu, että ei homma kuitenkaan onnistu, niin ei yritä kovinkaan ponnekkaasti ja siksi ei ainakaan onnistu.
Mietin vain sitä, että kuinka paljon Huhtasaaren näihin epäonnistumisiin vaikuttaa sen, että hän ei tiedä mistään mitään ja siksi ei oikein elä tässä todellisuudessa?
Mutta oli hyvä sekin, ettei Väyrysestä tullut presidenttiä, koska hän on Venäjän trolli.